Ostaessamme nykyisen asuntomme reilu neljä vuotta sitten, ei meillä ollut juurikaan kriteerejä asunnon suhteen, muuta kuin huoneiden lukumäärä. Huono kunto oli plussaa.
Olen aina ollut ihastunut puutaloasuntoihin, mutta asuttuamme sellaisessa kolme vuotta, olimme tulleet tulokseen, että se ei ollut meitä varten. (Noin niinkun fyysisesti ei meitä varten. Psyykkisellä puolella se voisikin olla juuri meille...)
Kuitenkin neljän vuoden aikana huomasin usein sivulaisessa miten tyytymätön olin asuntoomme, vaikka se kodilta on aina tuntunutkin.
"Ihan sellainen perus." "Ei mikään ihmeellinen." "Joo, rakennettu kuuskytluvulla." "No, ei siinä ole kun yks sellainen ihan tavallinen talo."
Mitä vielä...
"Kolme huonetta." "Keittiö." "Parveke." "Ei, ei ole saunaa." "Eikä vaatehuonetta."
Ei kai oman kodin pitäisi olla ihan perus, ihan ok?! Ainakaan minulle, joka olen kuitenkin pohjimmiltani aika kotirotta ja sen lisäksi vielä kiinnostunut sisustuksesta ja kaikesta (mielestäni) kauniista.
Vaikka vuodet osoittivat vanhan asunnon monella tavalla meille todella passeliksi, oli kriteerejä seuraavan asunnon suhteen tullut ajan kuluessa. Mutta enemmän kuin tila, minulle vaikuttaa tunnelma. Enemmän kuin sauna, parveke, vaatehuone, huoneiden lukumäärä, hissi. Kunhan olisi sitä tunnelmaa. Myös sijainti oli kriteereissämme nyt hyvin tärkeässä roolissa, vaikka aikoinaan (Voiko sanoa aikoinaan, jos tuosta aikoinasta on neljä vuotta?) sillä ei ollut juuri merkitystä. Mutta se, että voi sanoa muuttavansa unelma-asuntoonsa. Se tuntuu kummalliselta. Kriteerit täyttyvät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jotain sanottavaa? No, sano vaan!