Meidän koti.

Pääsimme tänään taas kurkkaamaan tulevaa kotiamme.

Itseasiassa oli aika ihanaa, kun Antonin puhelin soi aiemmin tällä viikolla. Soittaja oli toinen myyjistä (Myyjä on perikunta, johon kuuluu kaksi poikaa.). Hän pyysi meitä käymään viikonloppuna, mikäli se vain meille sopii. He eivät nimittäin päässeet kaupantekotilaisuuteen ja halusivat tietää ketkä asuntoon muuttaisivat. Ensin mietin, että mitä ihmettä??? Mutta sitten aloin ajatella, että aika ihanaahan tuo on. Tuli sellainen olo, että he välittävät.

Tänään siis menimme tervehtimään poikia (Ei ehkä pitäisi pojitella heitä, koska he ovat saman ikäisiä kuin omat vanhempani.) ja heidän vaimojaan. Kuulimme samalla asuntoon tehdyistä remonteista ja vähän muuta historiaa. Valitettavasti asunnon edellisten asukkejen valokuvat oli jo pakattuna laatikoihin, joten heitä emme "nähneet".

Pojat tuntuivat hieman liikuttuneilta asunnon suhteen, vaikkei se varsinaisesti ole heille mikään lapsuuden koti ollutkaan. En sanonut, vaikka halusin, että me pidetään siitä hyvää huolta ja luvataan rakastaa sitä tosi paljon. Se olisi tuntunut ehkä vähän hullulta. Toppuuttelin kuitenkin, sen minkä pystyin, Antonin puheita remonteista. Kotona ojensin vielä häntä lempeästi: "Ei tollaisissa tilanteissa kuulu sanoa, että me revitään se ja se alas. Se sattuu niiden sydämiin, vaikkei se niiden asia olekaan.". Mies ymmärsin ja pahoitteli olevansa "niin rehellinen".

Mutta todella, olisin voinut luvata rakastaa asuntoa. Tuntuu, että rakastan sitä jo!