Evaldin kevätflunssa paljastui eilen keuhkoputkentulehdukseksi sekä märkiväksi korvatulehdukseksi. Jäin siis pojan kanssa kotiin ja lähdimme lääkäriin. Kommunikointiamme:
Minä: Odotas hetki, niin äiti hakee rattaat.
Evald: Ei haluu!
M: Otetaans sun ulkovaatteet pois.
E: Ei haluu!
Lääkäri: Mitäs hän mahtaa painaa?
M: Nyt en osaa sanoa. Parempi punnita.
E: Ei haluu!
L: Tykkäätkö tarroista?
E: En.
M: Etkö edes autotarroista? Katso!
E: Ei haluu!
(Hetken kuluttua osoittaa tarralaatikkoa.)
E: Autoo.
M: Siellä oli autotarra.
(Otamme autotarran. Evald tutkii sitä.)
E: Ei haluu!
M: Lähdetään apteekkiin ja kotiin.
E: Ei haluu! Leikkii.
(Saa leikkiä hetken, kun lähetän Antonille tilannekatsauksen tekstiviestillä.)
M: Nyt me ihan oikeasti lähdetään.
E: Ei haluu! (Itkua)
M: Äiti laittaa sut rattaisiin istumaan.
E: Ei haluu!
(Apteekissa on jonoa.)
M: Pitää vähän odottaa.
E: Ei haluu! Kaapoo!
(Saa katsoa Kaapoa odoteltaessa.)
M: Äiti ottaa nyt sen puhelimen pois kun lähdetään.
E: Ei haluu! (Itkua)
M: Otetaan ulkovaatteet pois.
E: Ei haluu!
M: Avaa suu! Aa!
E: Ei haluu!
(Useampi annos lääkettä lentää ympäri pöytää, meitä, lattiaa. Itkua molemmin puolin! Lopulta sotken lääkkeen suklaavanukkaaseen. Se uppoa! Thank God!)
M: Vaihdetaan vaippa ja mennään päiväunille.
E: Ei haluu!
Kai me vähän juteltiin muutakin, mutta voin kertoa, että tiettyinä päivinä kommunikointi, juuri puhumaan oppineen kohta kaksivuotiaan kanssa, on aika pirun yksitoikkoista. Tai sitten lapseni on anarkisti..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jotain sanottavaa? No, sano vaan!