Niin surullinen ja niin reipas

Miten vaikeaa joskus on kertoa? Miten vaikeaa joskus on selittää asioita? Ja miten vaikeaa on katsoa kun oma lapsi on valtavan surullinen? Toisessa hetkessä taas niin reipas...

Kerroimme tänään Astridille, että Aatos-koira pelkää olla yksin kotona. Kerroimme, että muualla on koti, jossa sen ei tarvitse olla yksin ja jossa ei kuulu ääniä. Kerroimme, että siellä on kaksi mukavaa ihmistä, jotka voisivat ottaa Aatoksen ja pitäisivät siitä hyvää huolta.

Tottakai tiesimme, minkälainen reaktio tulisi olemaan. Silti en osannut kuvitella, miten oman kivun ja surun keskellä, se koskisi ihan hurjan paljon. Oli vaikeaa löytää sanoa ja selityksiä. Onneksi syli oli helppo tarjota. Ja halauksia ja silityksiä.

Oli mahdotonta olla itse itkemättä. Asia sattuu ilman neljävuotiaan suruakin paljon, nyt melkein liikaa. Hetkeksi asia unohtuu, tyttö jää katsomaan lastenohjelmaa tai syömään kalapuikkoja. Äiti helpottuu, henkäisee. Sitten itku alkaa taas.

Lisää kysymyksiä. Lisää tahtoa pitää koira kotona. Sellaisten pienten asioiden ikävöintiä, jota aikuinen ei ikinä osaisi ikävöidä. Asioita, joihin ei voi sanoa mitään. Ei voi luvata, että joskus vielä. Ei voi luvata kun sellaista, minkä tietää olevan täysin auttamatonta tässä surussa. Sen lupasin, että joskus ikävä helpottaa. Siihen ei luotettu.

Sitten kun kysyn, mitä mukavaa haluaisit tehdä kun Aatos lähtee? Astrid kysyy voisimmeko piirtää. Voi rakas, voimme piirtää ihan kuinka paljon vain. Voisimme piirtää matkakuvan ja viedä sen uuteen kotiin kun viedään Aatoskin. Totta ja voimme myöhemminkin lähettää kuvia.

Omaa sydäntä puristaa, haluaisi huutaa, ei saa happea. Itku ei lakkaa. Räkä valuu pitkin naamaa, paidankaulus on itkusta märkä. Ja rakas lapseni on niin surullinen ja niin reipas.