Tarina alkaa eräästä korttelikapakasta, johon oli kokoontunut perjantaina, alkuiltapäivästä, pieni porukka työkavereita turisemaan kaikesta muusta paitsi työasioista...
(Päivä oli ihmeellinen. Yleensä en itse voi osallistua tähän turinointiin, sillä perjantaina, alkuiltapäivästä, haetaan lapset päiväkodista, siivotaan, käydään ehkä ruokakaupassa ja aletaan orjentoitua viikonlopun touhuihin. Tänäkin perjantaina olin jo lähtenyt kohti päiväkotia ja soitin tuttuun tapaan Antonille.
"Mene nyt kun kerrankin on mahdollista. Mä haen pojan ja nähdään sitten kotona. Tuo jotain ruokaa!" sanoi hän puhelimeen.
Käännyin, soitin työkaverille jonka olin juuri hetki sitten lähettänyt kohti korttelikapakkaa yksin ja juoksin hänet kiinni.)
..."Ei meillä ole ikinä rahaa sellaiseen, mutta saahan sitä unelmoida!" selitin antaamuksella työkaverilleni muutaman viinilasillisen jälkeen(Tosiasiassa yhden ison oluen ja yhden tosi ison lasillisen viiniä jälkeen, mutta muutama viinilasillinen kuulostaa jotenkin paljon paremmalta.). Työkaveri ei myötäillyt. "Miksei olisi?" kysyi sen sijaan.
Kotona, hieman kepeässä tunnelmassa, istuuduin koneen ääreen. Olimme aiemmin päättäneet, että nykyinen asuntomme, vaikka pieni olikin, saisi kelvata siihen asti, että tyttö menisi kouluun. Olin jo päässyt irti asuntosurffailusta, jota olin puolisen vuotta harrastanut lähes päivittäin. Eksyin kuitenkin taas kerran Oikotielle ja siellä se oli. Unelma-asunto.
Nyt, alle kaksi kuukautta tuosta ihmeellisestä perjantaista, olemme menossa tekemään unelma-asunnostamme kauppoja. Alle kaksi kuukautta, alle 8 viikkoa, alle 60 päivää. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti. Ja silti ajoittain aika on tuntunut ikuisuudelta. Ihmeellistä. Unelmaa. Ihmeellistä unelmaa.
