Sais jo riitää

Remonttia on kestänyt nyt kuutisen viikkoa. Sais jo riittää.
Vaikka päämääränä siintää unelmien koti. Paikka meille kaikille. Paikka, jossa on hyvä olla. Paikka, jossa on kaunista.. silti sais jo riittää.

Kaksi viikkoa sitten tunnelma tuskastuun entisestään, sillä jouduimme luovuttamaan vanhan asuntomme uudelle omistajalle ja muuttamaan vanhempieni luo. Heiltä toki ystävällistä ottaa meidät tänne, mutta sais jo riittää tämäkin.

Remontti väsyttää. Isä on väsynyt remonttiin. Minä olen väsynyt (jos en remonttiin, niin lapsien kanssa yksin oloon päivästä toiseen). Lapset ovat väsyneitä siihen, ettei arki ole normaalia. Lähipiiri on väsynyt; moni on auttanut meitä (iso ja lämmin kiitos siitä!) remontissa tai lapsia hoitamalla. Väsymys sais jo riittää.

Evakko vasta väsyttääkin. Sais jo riittää.

Nytkin pitäisi jo olla autossa..menossa rautakaupan kautta viemään lapsia hoitoon ja sieltä keittiön hanoja katsastamaan ja sitten maalaamaan, paklaamaan. Sais jo riittää.

Remonttiajatuksia.

Meitä odottaa remontti. Työnjako menee suunnilleen niin, että minä suunnittelen ja mieheni toteuttaa. Ei sillä, kyllä minäkin olisin innokas remontoija, mutta kahden pienen lapsen kanssa ei aina liikene molemmille mahdollisuutta remontoida, joten lienee viisaampaa, että mieheni on se remppaaja (Joskus suunnittelijan olisi varmasti hyvä joutua itse toteuttamaan ne suunnitelmat, sillä voin kertoa, että suunnittelu on helppoa itse tekemiseen verrattaen ja lisäksi itse tekeminen on suunnitteluun verrattaen tuskallisen hidasta..).

Mutta mitä sitten olemme suunnitelleet tehtävän:
1. Uusi lautalattia
2. Uusi keittiö
3. Seinien kaatoa
4. Muutaman oviaukon tukkiminen
5. Uusien seinien rakentamista
6. Yksien ovien siirtäminen uuteen seinään
7. Pintojen maalausta

Plus ainakin jotain sähköhommia, mitä keittiötä varten tarvitaan. Niin ja tietenkin vanhojen pintamateriaalien poisto, uuden lattian koolaaminen ja mitä näitä nyt olikaan...

Joskus tulevaisuudessa myös toivottavasti teemme kylpyhuoneeseen remontin, mutta se saa odotella sopivaa aikaa (ja rahaa!).

Meidän koti.

Pääsimme tänään taas kurkkaamaan tulevaa kotiamme.

Itseasiassa oli aika ihanaa, kun Antonin puhelin soi aiemmin tällä viikolla. Soittaja oli toinen myyjistä (Myyjä on perikunta, johon kuuluu kaksi poikaa.). Hän pyysi meitä käymään viikonloppuna, mikäli se vain meille sopii. He eivät nimittäin päässeet kaupantekotilaisuuteen ja halusivat tietää ketkä asuntoon muuttaisivat. Ensin mietin, että mitä ihmettä??? Mutta sitten aloin ajatella, että aika ihanaahan tuo on. Tuli sellainen olo, että he välittävät.

Tänään siis menimme tervehtimään poikia (Ei ehkä pitäisi pojitella heitä, koska he ovat saman ikäisiä kuin omat vanhempani.) ja heidän vaimojaan. Kuulimme samalla asuntoon tehdyistä remonteista ja vähän muuta historiaa. Valitettavasti asunnon edellisten asukkejen valokuvat oli jo pakattuna laatikoihin, joten heitä emme "nähneet".

Pojat tuntuivat hieman liikuttuneilta asunnon suhteen, vaikkei se varsinaisesti ole heille mikään lapsuuden koti ollutkaan. En sanonut, vaikka halusin, että me pidetään siitä hyvää huolta ja luvataan rakastaa sitä tosi paljon. Se olisi tuntunut ehkä vähän hullulta. Toppuuttelin kuitenkin, sen minkä pystyin, Antonin puheita remonteista. Kotona ojensin vielä häntä lempeästi: "Ei tollaisissa tilanteissa kuulu sanoa, että me revitään se ja se alas. Se sattuu niiden sydämiin, vaikkei se niiden asia olekaan.". Mies ymmärsin ja pahoitteli olevansa "niin rehellinen".

Mutta todella, olisin voinut luvata rakastaa asuntoa. Tuntuu, että rakastan sitä jo!

Kriteerejä.

Ostaessamme nykyisen asuntomme reilu neljä vuotta sitten, ei meillä ollut juurikaan kriteerejä asunnon suhteen, muuta kuin huoneiden lukumäärä. Huono kunto oli plussaa.
Olen aina ollut ihastunut puutaloasuntoihin, mutta asuttuamme sellaisessa kolme vuotta, olimme tulleet tulokseen, että se ei ollut meitä varten. (Noin niinkun fyysisesti ei meitä varten. Psyykkisellä puolella se voisikin olla juuri meille...)

Kuitenkin neljän vuoden aikana huomasin usein sivulaisessa miten tyytymätön olin asuntoomme, vaikka se kodilta on aina tuntunutkin.
"Ihan sellainen perus." "Ei mikään ihmeellinen." "Joo, rakennettu kuuskytluvulla." "No, ei siinä ole kun yks sellainen ihan tavallinen talo."
Mitä vielä...
"Kolme huonetta." "Keittiö." "Parveke." "Ei, ei ole saunaa." "Eikä vaatehuonetta."
Ei kai oman kodin pitäisi olla ihan perus, ihan ok?! Ainakaan minulle, joka olen kuitenkin pohjimmiltani aika kotirotta ja sen lisäksi vielä kiinnostunut sisustuksesta ja kaikesta (mielestäni) kauniista.

Vaikka vuodet osoittivat vanhan asunnon monella tavalla meille todella passeliksi, oli kriteerejä seuraavan asunnon suhteen tullut ajan kuluessa. Mutta enemmän kuin tila, minulle vaikuttaa tunnelma. Enemmän kuin sauna, parveke, vaatehuone, huoneiden lukumäärä, hissi. Kunhan olisi sitä tunnelmaa. Myös sijainti oli kriteereissämme nyt hyvin tärkeässä roolissa, vaikka aikoinaan (Voiko sanoa aikoinaan, jos tuosta aikoinasta on neljä vuotta?) sillä ei ollut juuri merkitystä. Mutta se, että voi sanoa muuttavansa unelma-asuntoonsa. Se tuntuu kummalliselta. Kriteerit täyttyvät!

Skål.

Virallista. Sitä se nyt on. Ja sen kunniaksi; Skål!

Olipa kerran.

Tarina alkaa eräästä korttelikapakasta, johon oli kokoontunut perjantaina, alkuiltapäivästä, pieni porukka työkavereita turisemaan kaikesta muusta paitsi työasioista...

(Päivä oli ihmeellinen. Yleensä en itse voi osallistua tähän turinointiin, sillä perjantaina, alkuiltapäivästä, haetaan lapset päiväkodista, siivotaan, käydään ehkä ruokakaupassa ja aletaan orjentoitua viikonlopun touhuihin. Tänäkin perjantaina olin jo lähtenyt kohti päiväkotia ja soitin tuttuun tapaan Antonille.
"Mene nyt kun kerrankin on mahdollista. Mä haen pojan ja nähdään sitten kotona. Tuo jotain ruokaa!" sanoi hän puhelimeen.
Käännyin, soitin työkaverille jonka olin juuri hetki sitten lähettänyt kohti korttelikapakkaa yksin ja juoksin hänet kiinni.)

..."Ei meillä ole ikinä rahaa sellaiseen, mutta saahan sitä unelmoida!" selitin antaamuksella työkaverilleni muutaman viinilasillisen jälkeen(Tosiasiassa yhden ison oluen ja yhden tosi ison lasillisen viiniä jälkeen, mutta muutama viinilasillinen kuulostaa jotenkin paljon paremmalta.). Työkaveri ei myötäillyt. "Miksei olisi?" kysyi sen sijaan.

Kotona, hieman kepeässä tunnelmassa, istuuduin koneen ääreen. Olimme aiemmin päättäneet, että nykyinen asuntomme, vaikka pieni olikin, saisi kelvata siihen asti, että tyttö menisi kouluun. Olin jo päässyt irti asuntosurffailusta, jota olin puolisen vuotta harrastanut lähes päivittäin. Eksyin kuitenkin taas kerran Oikotielle ja siellä se oli. Unelma-asunto.

Nyt, alle kaksi kuukautta tuosta ihmeellisestä perjantaista, olemme menossa tekemään unelma-asunnostamme kauppoja. Alle kaksi kuukautta, alle 8 viikkoa, alle 60 päivää. Asiat ovat tapahtuneet nopeasti. Ja silti ajoittain aika on tuntunut ikuisuudelta. Ihmeellistä. Unelmaa. Ihmeellistä unelmaa.